Etusivu


Analyyttinen
Pakinoita ja Kolumneja Pohjois-Satakunnassa
2004-


Luontojuttuja
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa 200
4-


Poliittinen eläin
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa
2004-2008


Pyhimys
Simon Templarin jäljillä



Minä
Harri Helin pähkinänkuoressa


Lapsellinen mies
Valokuvia matkoilta




Päivitetty 2.7.2008 klo 11:45


Takaisin


Ingognito

Tulin yhtenä iltana normaalia myöhemmällä bussilla Tampereelta kaverin kanssa Ikaalisiin. Okei, tunnustetaan: Se oli illan viimeinen auto ja olimme olleet ottamassa muutaman. Linjurivaunuun noustessani naiskuljettaja huomautti minulle, että taisi mennä töissä myöhään tänään. Näin on, myönsin. 

Isolta paikkakunnalta kotoisin oleva tuttuni ihmetteli tapausta. Hän sanoi ymmärtävänsä sen, että puolisoni kommentoi myöhäistä kotiintuloani, mutta ei ymmärrä sitä, mitä se linja-autonkuljettajalle kuuluu. Pienen paikkakunnan hyviä ja huonoja puolia, vastasin. 

Asuin nuorempana pari viikkoa Floridassa West Palm Beachissa. Kerrostalo sijaitsi aidatulla alueella, jonka vartijoille piti ensi ilmoittautua. Sitten piti toistamiseen todistaa henkilöllisyytensä talon alakerrassa olevalle eläkeikäiselle miehelle, joka oli pukeutunut jonkin sortin paraatiunivormuun. 

Sanotaan, että Jenkkilä on vapaa maa. Mutta tämä aitasysteemi ja alakerran vartiomies saivat oloni tuntemaan kuin olisin vankilassa. Mitä hittoa se ovimiehelle kuuluu kenen kanssa ja mihin aikaan kotiin laahustan? Jos olisin ollut ns. huonossa seurassa, niin ensin olisi pitänyt lahjoja portinvartijat ja sitten ovimies, etteivät olisi nähneet kenen kanssa ja missä kunnossa kämpille kotiudun. 

Tässä eräänä perjantaina tilasin lempijuomaani Ikaalisten keskustan ainoasta ravintolasta. Tässä on juomasi Ana, sanoi tarjoilija. Kysyin anteeksi kuka, ja hän kertoi tuntevansa minut. Tämä vain vaikuttaa tulevaisuudessa siihen, että en voi kovin paljon harrastaa juomapuolta ja tukea ravintolan toimintaa, koska kohta koko kunta tietää paljonko, mitä ja kenen kanssa tuli nautittua. 

Lensin kerran yötä vasten Kreikkaan. Muu seurue painui pehkuihin, mutta minä poikkesin yökerhoon parille paukulle. Seuraavana iltana mentiin isolla porukalla samaan paikkaan. Omistaja ilahtui hirveästi minut nähdessään ja toi eteeni tilaamatta Cuba libren ja kysyi englanniksi muilta, mitä heille saisi olla. Sain selitellä muulle seurueelle olevani eka kertaa Kreikassa ja toista kertaa kyseisessä paikassa. 

Mitä yllä yritän sanoa on se, että tietty anonymiteetti on hyvä juttu. Ikaalilainen ala-asteen opettajatuttuni käy Alkossa muualla kuin Ikaalisissa, koska täällä törmäisi oppilaittensa vanhempiin tahi entisiin oppilaisiinsa. Alussa pidin tätä jonkin sortin kaksinaismoraalina, mutta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää häntä. 

Itselleni kävi samoin vakuutusasioissa. Ikaalilainen ystävällinen ja hyvin tuntemani vakuutusmyyjä yritti saada minut asiakkaakseen. En kerta kaikkiaan kehdannut luetella kaikkia autoja, asuntoja, mökkejä ja muuta ja niiden arvoja. Minulle tuli pupu pöksyyn. Isossa kaupungissa ketään ei minun omaisuuteni (, joka muuten on pieni – kirjoittajan täydennys) määrä kiinnosta ja vakuutusmyyjä unohtaa minut ja tietoni seuraavan asiakkaan tullessa luukulle. Täällä on toisin. Saan yksilöllistä palvelua, joka on sekä hyvä että huono juttu. 

On toisaalta ihanaa olla ihminen, ei pelkkä numerosarja. Toisaalta tietyissä tilanteissa on kiva liikkua ingognito ja olla vain osa ihmismassaa. Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu, toteaa Ana, joka tosin ei itse polta. 


Takaisin