Etusivu


Analyyttinen
Pakinoita ja Kolumneja Pohjois-Satakunnassa
2004-


Luontojuttuja
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa 200
4-

Poliittinen eläin
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa
2004-2008


Pyhimys
Simon Templarin jäljillä



Minä
Harri Helin pähkinänkuoressa


Lapsellinen mies
Valokuvia matkoilta




Päivitetty 22.11.2009 klo 12:00


Takaisin

Kuolema

Työtuttuni Tuulan appiukko kuoli ja hänelle järjestettiin toiveensa mukaisesti hilpeät hautajaiset. Hautajaiset kestivät pari päivää ja niissä nautittiin runsaasti alkoholia. Vuorotellen hautajaisvieraat kertoivat jonkun hauskan jutun edesmenneestä. Ihmiset kuuntelivat tarkasti, naureskelivat jutulle ja yhtäkkiä muistivat, että jutun päähenkilö on siirtynyt täältä iäisyyteen ja purskahtivat itkuun.

Tavallisesti hautajaisissa pidetään viralliset puheet, lasketaan pakolliset seppeleet ja pappikin saa kahvia juodakseen, Hectorin Hautausmaa kappaletta mukaellen. Mutta missä ovat tunteet? Hautajaisissa kyllä ollaan pukeuduttu mustiin ja synkistellään, mutta suru yritetään peittää kaikilta muilta ja siirtää myöhempään ajankohtaan. Ehkä tämän takia kokonaan unohdetaan.

Olen kaverini testamentin valvoja. Hänen viimeinen tahtonsa on, että vähäinen omaisuus menee lapsille, mutta tuhkansa hän toivoo siroteltavan Saaristomereen. Kaverini vei aikoinaan 70-luvun lopussa merivartioaluksella kuolleita sikoja ulkoluodoille merikotkien talviruuaksi. Tuohon aikaan merikotkat olivat ympäristömyrkkyjen takia kuolemassa sukupuuttoon, mutta syöttämällä niille puhdasta ruokaa laji pelastettiin sukupuutolta. Kaverini ajoi myös voimakkaasti Saaristomeren kansallispuistoa, joka sitten hänen ja muitten ponnistelujen seurauksena perustettiinkin. Kirkosta eronnut kaverini pelkää, että tulevaisuudessa tuhkia ei heitellä minne tahansa ja hänkin päätyy kirkkomaahan. Sentähdensiksisiis em. testamentti, jonka toteutusta minä erään toisen kaverin kanssa valvon. Kaverini myös tietää, että tarvittaessa toisen kaverin kanssa hankimme tuhkat jotenkin käsiimme ja käymme risteilyllä heittämässä ne mereen.

Lapsilleni olen kertonut kuolemasta, että kaikki kuolevat aikanaan. Jos vanha ihminen kuolee, niin se on tietyssä mielessä hyväksyttävämpää kuin, jos lapsi kuolee. Kamalinta, mitä vanhemmille voi tapahtua, on oman lapsen kuolema. Iäkkäällä kesämökkinaapurillani oli tapana uida pitkiä matkoja ja hän sanoi, että rakastaa Särkijärveä yli kaiken ja toivoi joskus kuolevansa sinne. Näin hänelle kävikin. Sairaskohtaus yllätti. Lapsia varoitin yksin uinnin vaaroista, mutta kerroin tädin kuoleman olleen onnellinen. Äitinikin kuoli 87-vuotiaana omaan keittiöönsä, hänelle rakkaaseen paikkaan.

Olen toivonut, että omat maalliset jäännökseni päätyisivät aikanaan kesämökkitontilleni Tampereen tulevan Vuoreksen 15 000 asukkaan pikkukaupungin kupeeseen. Mökkitieni varteen tulee aikoinaan kylän keskus kirkkoineen. Kerran mökille mennessämme nuorimmaiseni selitti mukanamme olleelle vieraallemme, että kun isi aikanaan kuolee, niin he lapset laittavat minut ahkioon ja hinaavat läheiseen kirkkoon.


Takaisin