Etusivu


Analyyttinen
Pakinoita ja Kolumneja Pohjois-Satakunnassa
2004-



Luontojuttuja
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa 200
4-


Poliittinen eläin
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa
2004-2008


Pyhimys
Simon Templarin jäljillä



Minä
Harri Helin pähkinänkuoressa


Lapsellinen mies
Valokuvia matkoilta




Päivitetty 22.11.2009 klo 12:00


Takaisin


Lapsellista

Poikani syntymästä tulee tänä syksynä kuluneeksi 10 vuotta. Ehkä sen takia ajatukseni ovat harhailleet viime päivinä noissa 10 vuoden takaisissa asioissa.

Olin aina inhonnut lapsia. Lapsista, kun tulee joka reiästä jotain vastenmielistä nestettä. Lapset meluavat. Lapset terrorisoivat aikuisten elämää. Lapset vievät kaiken ajan ja rahat. Mutta, kun kyseessä on oma lapsi, kaikki onkin toisin.

Olin 42 ja lasteni äiti 37, kun esikoisemme syntyi. Sitä edelsi rauhoittava synnytysvalmennus Vammalan sairaalassa. En muista siitä paljon, koska töiden jälkeen väsyneenä joka kerta nukahdin patjalle hypnoosivalmennuksen aikana. Ehkä se tepsi, koska aikanaan synnytyksessä olin yhtä rauhallinen kuin harjoituksissa.

Sairaalan henkilökunta oli erittäin ystävällistä. Muistan kuinka kätilö erään valmennusluennon jälkeen kysyi onko kellään mitään kysyttävää? Minulla oli. Kysyin, että saanko istukan mukaan? Muu väki katsoi minua huuli pyöreänä, mutta kätilö oli heti hengessä mukana ja kertoi, että naapuri oli ihmetellyt mitä lannoitetta hän oli ruusuilleen antanut, koska ne niin kukoistivat.

Synnytysvalmennuksessa oli hypnoosin lisäksi myös jumppaliikkeitä. Ikaalilainen Hannu ja minä yritimme kovasti jumpata naisten mukana, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Äideillä jumppa meni oikein hyvin, totesi kätilö tunnin lopuksi.

Itse synnytykseen lähdimme aamuyöllä omalla autolla Vammalaan. Matkalla pysähdyimme Hämeenkyrön Essolle ostamaan eväitä. Ostin myös pari Irwinin CD-levyä, koska niitä kuulemma saa soittaa synnytyssalissa. Ei saanut. Lasteni äiti ei halunnut pojan syntyvän Ei tippa tapa –kappaleen säestyksellä. Jälkeenpäin voin todeta päätöksen olleen OK.

Vaikka poikani syntymästä  on 10 vuotta, muistan silti ensi tapaamisemme. Ensin tuli esiin pää. Sanoin äidille, että se on kaunis. Kun loppu ruumis tuli esiin, totesin, että se on poika. Tuijotimme pojan kanssa toisimme hieman hämillämme, mutta olimmehan tietyssä mielessä vanhat tutut. Olin näet puhunut pojalleni äidin vatsassa ja kun aloin toistaa tuttua vauvanen, pienoinen -hokemaa, poika rauhoittui.

Hämeenkyröläinen pakanatuttuni kastoi itse lapsensa, kaivoi montun pihaan, heitti istukan sen pohjalle ja istutti päälle omenapuun. Pessin ja Illusian kirjoittaja Yrjö Kokko kertoi eräässä lapinkirjassaan siitä, kuinka lapsen syntymän jälkeen istukka annetaan talon koirille syötäväksi. Sitä kautta koirat saavat lapselta lahjan ja suojelevat häntä myöhemmin. Minulla ei ollut koiraa, joten päädyin omenapuun istuttamiseen. Molemmat lapseni kuitenkin kastatutin kirkossa ammattimiehen toimesta.

Paljon puhutaan synnytyskivuista. Jälkikäteen voin todeta, että ei ainakaan minua sattunut. Ehkä se hypnoosivalmennus auttoi.


Takaisin