Etusivu


Analyyttinen
Pakinoita ja Kolumneja Pohjois-Satakunnassa
2004-



Luontojuttuja
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa 200
4-2010


Poliittinen eläin
Kirjoituksia Pohjois-Satakunnassa
2004-2008


Pyhimys
Simon Templarin jäljillä



Minä
Harri Helin pähkinänkuoressa


Lapsellinen mies
Valokuvia matkoilta




Päivitetty 22.11.2009 klo 12:25


Takaisin


Raittiutta

60-luvulla kansakoulussa oli kerran vuodessa raittiuskilpakirjoitukset. Minä muiden muassa osallistuin siihen vaatimattomin tuloksin. Sittemmin tutustuin alkoholin käyttöön, joka nykyään tosin on vähentynyt lähes olemattomiin.

Istuin aikoinaan 80-  ja 90-lukujen vaihteessa tamperelaisessa Tillikassa kuutena iltana viikossa. Pääsyy tähän ei ollut viinan himo vaan sosiaalisten suhteiden hoito. Tilikassa kävivät tuohon aikaan taiteilijat, toimittajat, vasemmistolaiset, vihreät sekä muu rupusakki. Sitten Tillikka remontoitiin peräti kahdesti. Ravintolapäällikkö antoi Aamulehdelle haastattelun, jossa sanoi, että tavoitteena on päästä eroon väestä, joka ei vaihda sukkiaan kahteen viikkoon. Minä ja 40 muuta kantapeikkoa pistimme Aamulehteen kirjoituksen, jossa totesimme, että emme ala vaihtamaan sukkia kahden viikon välein ja jatkoimme Tillikassa käyntiä. Eräänä kuumana kesäpäivänä tilasin lonkeron ja tarjoilija kysyi, että laitetaanko jäitä. Sanoin kiitos ei. Lonkero oli lämmin kuin lehmän henkäys, mutta tunnollisena ja kunnollisena asiakkaana join sen loppuun saakka. Menin ostamaan seuraavan ja pyysin siihen jäitä. Ojensi 20 markan setelin 19 markan lonkerosta ja lähdin kävelemään tiskiltä pöytään, kun tarjoilija huusi: 50 penniä! Mikä ihmeen 50 penniä, minä kysyin. Jäät ovat markka 50 penniä. Katsoin tarjoilijaa silmiin ja kysyin, että minultako? Hän vastasi: Sinulta ja kaikilta muilta. Kaivoin rovon taskustani, laitoin tiskiin, kumosin lonkeron enkä ole sen jälkeen siellä käynyt.

Mitähän kansakoulun opettajani olisi tykännyt yllä olevasta tarinastani? Heitetään alle toinen muistelu. Ei tiedä vaikka saisin hymypoikapatsaan.

Riihimäellä oli Suomen ensimmäiset Ekomessut joskus 80-luvulla. Menin parin kollegani kanssa telttaan, jossa myytiin lonkeroa. Otimme muutaman ja lähdimme kiertämään messuosastoja. Löysimme junavaunun, jonka oven yläpuolella oli kyltti: Suomen luonnonsuojeluliitto. Menimme sisään. Siellä oli kolme meille täysin vierasta ihmistä, joilta kysyin: Onko luonnonsuojeluliitto sama kuin Greenpeace? Tulin juuri, vastasi ensimmäinen. Minä vaan jaan näitä lehtiä, jatkoi toinen. Ne ovat ihan eri järjestöjä. Greenpeace toimii, tiesi kolmas kertoa. Purskahdimme nauramaan ja poistuimme vaunusta. Kun myöhemmin kerroin tämän jossain koulutustilaisuudessa, niin esinaiseni sanoi, että epäkohdan havaittuni minun olisi pitänyt kouluttaa messuväki. Kerroin, että olin ottanut pari, enkä näin ollen kaapannut messuosastoa haltuuni. Minä tarkkailen juomistasi, ilmoitti esinaiseni. Siihen lopetin työmaajuopottelunikin.

Viimeinen pisara olivat lapset. Käytän nykyään suojateitä ja pyöräilykypärää, en kävele punaisia valoja päin, en kiroile enkä juo.



Takaisin